sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Jaettu vanhemmuus – mainio product-market fit!


Modernin monitilatoimiston sohvat ja lounge-musa tuovat KOM-teatterin näyttämölle värikästä ja hyvää start-up pöhinää. MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä -näytelmässä ollaan vuodessa 2020 ja Glowheadz start-up on jo ehtinyt luoda linjakkaan palvelukonseptin. Kuka tahansa voi tilata kotiinsa pullantuoksuisen MyMom-äidin tai kätevästi nikkaroivan MyDad-iskän. Tietysti vain haluamakseen ajaksi, ilman sitoutumista tai vanhempien mukanaan tuomia ikäviä vaatimuksia.

Lafkan sisältösuunnittelun johtaja Fanni (Emmi Parvianen) heittää aamupaltsussa ilmaan messevän idean. Tuoteperhe ja palvelukonsepti täydentyvät MyBaby -palvelulla. Jokainen voi tilata äpsin kautta oman lapsen. Tietysti taas vain haluamakseen ajaksi, ilman kokonaisvaltaisia vastuita tai vaivoja. MyBaby-palvelu tarjoaa yksilöllisen mahdollisuuden nauttia vanhemmuudesta. Maailmassa, jossa kaikki jaetaan. Miksei sitten vauvojakin? Miksi kukaan antaisi vanhemmuuden enää rajoittaa ja häiritä muuta elämää tai yksilöllisiä nautintoja, kun on mahdollista tilata itselle sopiva lapsi juuri siksi ajaksi, kun itselle sopii?

Osuvasti näytelmän tematiikka löytää yleisinhimillisiä tasoa. Miten kaikki tuntuvatkaan haluavan jotain, mitä itsellä ei juuri sillä hetkellä ole. Lapsettomat lapsia ja lapsiperheen arkea elävät aikaa ilman lapsia. Sinkut parisuhdetta ja parisuhteessa elävät vapauden riemuja. Käsikirjoituksen MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä -esitykseen ovat tehneet Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen. Iivanainen on myös ohjannut teoksen. Käsikirjoitus ironisoi niin vanhemmuutta kuin star-up ja jakamistalous -maailmoja.

Vai ironisoiko? Onko kaikki kuitenkin jo totta! Onko kyseessä se tie, jota kohti ollaan kovaa vauhtia menossa? Maailmoja, joissa tekoälyn merkitys ja valta kasvavat. Ovathan Applen Siri ja Googlen Home -tyyppiset sovellukset jo täyttä tätä päivää. Näytelmässä nähdään tekoäly nimeltä Fabio (ääni, Lauri Maijala), jonka ohjelmointi ei kuitenkaan ole ihan täydellinen…

Milja Ahon osuva lavastus tuo elävästi mieleen trendikkäät yrityshautomot, keittiön tyhjiä mate-limsapulloja myöten. Siru Kososen suunnittelemat jättivaipat, hilpeät synnytyskaavut ja hipsterivaatetus istuvat teokseen mainiosti.

Riemullisimpia kohtauksia esityksessä on synnytyskokemusten jakaminen kaikille tuleville MyBaby-vanhemmille, niin naisille kuin miehille. Sähköpaimenen anturit masuun ja aidonoloiset supistukset koko porukalle! Ruumiineritteet näyttämöllä tietysti naurattavat. Siinä naurussa kuulen monia eri sävyjä. Vaipanvaihdot aikuisille vauvoille tuovat mieleeni vanhustenhoidon nykytilan ja siihen teksti tuntuu viittaavan.

KOM-teatteri, MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä. Valokuva: Marko Mäkinen.

KOM-komedialle tyypilliseen tapaan teos löytää lastenhankkimiseen syvempiäkin yhteiskunnallisia näkökulmia, kuten myös inhimillisiä kipupisteitä. Lastenlaittamista tarkastellaan milloin globaalista väestönkasvun ja kasvavan hiilijalanjäljen problematiikasta käsin, kuin myös firman osakkaiden ja työntekijöiden henkilökohtaisten elämäntilanteiden kautta. Näin myös kipeät aiheet lapsettomuudesta parisuhteen kariutumisesta tai lapsiperheiden ruuhkavuosista kuuluvat ja näkyvät näyttämöllä. Yrityksen pääosakas ja toimari (Johannes Holopainen) tietysti videoi kännykällään kaikkien muiden noloimmat avautumiset ja diipeimmät tilitykset.

Vaikka komedia on kaikin puolin taattua KOM-laatua, jää katsojakokemus hieman tasapaksuksi, niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätiimin työnkin osalta. Käsikirjoitus ja ohjaus etenevät sinänsä sutjakkaasti, eikä mikään suoranaisesti töki missään kohdin, tosin ei näytelmä oikein tunnu huipentuvankaan. Nyt komedia, väliaikoineen vajaa parituntinen esitys, olisi toimivampi ilman väliaikaa ja olisi näin säilyttänyt draamallisen jännitteensä paremmin.

Olisiko teosta pitänyt laventaa vakavampien teemojensa osalta? Olisiko draama löytänyt parempaa kosketuspintaa todellisuuteen start-upien niin tavallisista rahoitusvaikeuksista tai luovien yrittäjien henkilökemioiden ristiriidoista? Mitä jos teos olisi peilannut enemmän nyky-Suomen todellisten start-upien kehittelemiin kasvavan vanhusväestön palveluihin?


MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä

KANTAESITYS 8.9.2017 KOM-TEATTERISSA

KÄSIKIRJOITUS: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
OHJAUS: Hilkka-Liisa Iivanainen
LAVASTUS: Milja Aho
PUKUSUUNNITTELU: Siru Kosonen
VIDEO- JA VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
MASKEERAUS: Leila Mäkynen

ROOLEISSA: Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Emmi Parviainen (vier.), Niko Saarela ja Eeva Soivio

torstai 14. syyskuuta 2017

Samat haaveet, samat unelmat


Haaveita ja unelmia. Niistä rakentuu porvarisperheen piika Ida Redsvenin (Maija Andersson) ja työläinen Juho Koskelaisen (Miika Laakso) orastava rakkaus. Idan ja Juhon rakkaus leimahtaa syksyllä 1917 Suomen itsenäisyyden alla heidän jonottaessaan ruokaa. Nuorten työväenaatteen innoittama kertomus kulkee läpi juuri itsenäistyneen nuoren valtion aina järkyttäviin kevättalven 1918 tapahtumiin.

Kaiken nähneet Erottajan ja Dianapuiston lyhtypylväät (Paavo Kerosuo ja Karoliina Kudjoi) todistavat ja kertovat nuorten tarinan sekä Helsingin kevään 1918 kohtalokkaat tapahtumat. Teatteri Avoimien Ovien Erottaja 1917—1918 on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Teos on myös vahva ajankuva Helsingistä, sen kaduista, aukioista ja toreista.

Anneli Kannon ja Heini Tolan käsikirjoitus pohjaa tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin. Ohjaus on Tolan. Ida Redsvenin tarina löytyy Tuomas Hopun kirjasta Vallatkaa Helsinki. Ida tulee maalta palvelijaksi Oscar ja Julia Rosenqvistin (Jukka Pitkänen ja Outi Vuoriranta) porvarisperheeseen Eiraan. Maailmojen ja yhteiskuntaluokkien ero on selvääkin selvempi. Ei sivistynyt porvarisperhe Idaa huonostikaan kohtele, muttei ole tyytyväinen tai innoissaan nuoren palvelijansa heräävästä työväenaatteessa. Tapahtumat alkavat suistua kohti vääjäämätöntä loppuaan.

Teos käsittelee ajankohdan valtavia luokkaeroja ja sitä, miten vastakkainasettelujen ja vihapuheen kautta lopulta päädytään aseelliseen yhteenottoon. Erottajia ihmisten välillä on paljon. Jos yhteiskuntaluokka erottaakin, voi eroja löytää myös vastaleirien sisällä muun muassa suhtautumisessa väkivaltaan – sen ihannoinnista totaaliseen vastustamiseen.

Päähenkilön ratkaisut ja valinnat ovat uskottavia ja toisaalta niihin liittyy ajalle tyypillistä kohtalonomaista vääjäämättömyyttä. Monen vastaavassa tilanteessa samana aikana eläneen naisen vaihtoehdot olivat yhtä vähissä. Haaveet ja unelmat ovat useimmiten samanlaisia; mies ja lapsia sekä työtä ja turvattu toimeentulo. Erottaja 1917—1918 -esityksessä näin on sekä Idan että Julian kohdalla. Näytelmä nostaa keskiöön ihmisten yhteiskuntaluokasta riippumatta hyvin samantyyppiset haaveet ja unelmat.

Teatteri Avoimet Ovet, Erottaja 1917—1918. Valokuva: Mitro Härkönen.

Kannon ja Tolan teksti kertoo päähenkilönsä tarinaa vivahteikkaasti, mutta väliin häiritsee tekstin liiallinen didaktisuus. Alun johdanto tuntuu pitkähköltä, samoin turhalta tuntuvat sadan vuoden takaisten paikkojen ja katujen selittäminen nykynimillä. Esitys on toki suunnattu niillekin, joiden historian tai Helsingin tuntemus ei ole kummoinen. Silti selittämistä olisi tekstissä voinut jättää hiemaa vähemmälle. Käsikirjoitus toimii toisaalta hyvin liikkuessaan eri aikatasoissa ja seuratessaan Idan ja Juhon elämää sekä ennen sisällissotaa että kuulusteluissa sodan jälkeen.

Maija Andersson tulkitsee Idan roolin herkästi. Hänen onnistuu rakentamaan roolihenkilöstään näyttämölle monipuolisen kuvan yhtä aikaa epävarmana ja toisaalta vahvasti tulevaan luottavana nuorena. Naisena, jonka ajan tapahtumat imaisevat vääjäämättömään imuunsa. Andersson rakentaa Idansa tiiviiseen ilmaisuun, jossa sisäinen ajatus näkyy hyvin.

Miika Laakso saa Juhon rooliin vahvaa vakaumuksen tuntua, mutta myös Idan tavoittavaa paremmasta unelmoijaa. Outi Vuorirannan tulkitseman rouva Rosenqvistin ja Idan kohtaamisissa ja luokkarajat ylittävässä ystävyydessä on toivoa herättävää ymmärrystä. Erityisesti toisella puoliajalla molempien näyttelijäntyö on selkeän kirkaspiirteistä ja Vuoriranta saa hahmoonsa hienosti sen hämmennyksen, jonka ajan tapahtumat myös porvarisnaisen päälle kaatavat.

Suvi Isotalon musiikki ja äänimaailma tukevat esityksen rytmiä ja jämäköittävät hyvin sen kulkua. Symbaalit tuovat kertomukseen rytmiä, kuin uhkaavaa tulta, ja rytmittävät näin näyttämön tapahtumia. Laulut istuvat kokonaisuuteen ja musiikki sekä muu äänimaailma luovat Erottajan näyttämölle vahvoja tunnelmia.

Ida Redsvenin tarina saa onnistuneen tulkinnan Teatteri Avoimissa Ovissa ja lähes autenttisten tapahtumapaikkojensa ytimessä. Hienoa, että 100 vuoden takainen tarina nähdään viimein näyttämöllä. Sen sanoma ei voisi olla ajankohtaisempi. Äärimmäinen vastakkainasettelu on aina tuhoavaa ja vaarallista.


Teatteri Avoimet Ovet: Erottaja 19171918
Ensi-ilta 12.9.2017


Käsikirjoitus: Anneli Kanto, Heini Tola
Ohjaus: Heini Tola
Lavastus: Veera-Maija Murtola
Musiikki: Suvi Isotalo
Valosuunnittelu: Luca Sirviö
Rooleissa Maija Andersson, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Outi Vuoriranta


torstai 7. syyskuuta 2017

Saariston arkea ja selviytymistä


Myrskyluodon Maija on ennen kaikkea saaristolaisten selviytymistarina. Se on kertomus pääparinsa Maijan (Laura Alajääski) ja Jannen (Aaro Wichmann) läpi elämän kestävästä raukkaudesta ja vaiherikkaasta elämästä. Teos kuvaa saariston karua, tavallista arkielämää, jota luonto ja vuodenajat rytmittävät. Vuodenaikojen vaihtelun mukaan kalastetaan, metsästetään, viljellään maata ja käydään kauppaa rahtipurjehduksella. Elanto on kuitenkin tiukassa ja meri armoton.

Kirjailija Anni Blomqvistin alkuperäiskirjasarjaan (Stormskärs Maja) pohjaavan teoksen on Helsingin Kaupunginteatteriin suurelle näyttämölle dramatisoinut Seppo Parkkinen. Säveltäjä Lasse Mårtensonin musiikki soi siinä vahvasti ja herkästi. Siinä on yhtä aikaa kaihoa ja vahvaa juurevuutta.

Helsingin kaupunginteatterin teatteritalo on juuri läpikäynyt mittavan peruskorjauksen ja on nyt entistä ehompi. Myrskyluodon Maija on uudistetun talon avajaisteos ja juhlistaa 50 vuotta täyttävää rakennusta ja Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä. Suuren näyttämön alalämpiössä on esillä talon rakentamis- ja peruskorjausvaiheista kertova tiivis näyttely, johon kannattaa tutustua.

Arttu Takalon sovittamat ja Maija Vilkkumaan sanoittamat Mårtensonin laulut ja sävelet tavoittavat saariston elämän arkiset tapahtumat ja dramaattiset käänteet hyvin. Vastikään työstään palkitun kapellimestari Eeva Konnun johtaman orkesterin musiikki soi vahvana ja selkeänä. Musiikin volyymi osuu kohdalleen. Se on riittävän voimakas, peittämättä laulujen sanoja alleen. Soinnukas piano ilmetään Maijan ja Jannen rakkautta ja lyömäsoittimet uhkaavaa merta ja luonnonvoimia.

Myrskyluodon Maija on musikaaliksi mollivoittoinen. Totta kai, kuvaahan se saariston paikon raskastakin raadantaa 1800-luvun Ahvenmaalla, jossa elämä oli niin sanotusti turpeeseen sidottua ja toi tullessaan monenlaista vastoinkäymistä ja murhetta. Toki teoksessa on monia ilon hetkiäkin, kuten häät, lasten syntymät ja tietysti juhannuksen suuret juhlat. Yhteinen työ ja yhteen hiileen puhaltaminen arkisessa aherruksessa tuovat moniin musikaalin joukkokohtauksiin vahvan yhteisöllisyyden tunteen. Toisista välitetään ja pidetään huolta.

Teoksen ohjaaja Kari Rentola on onnistunut Maijan roolituksessa. Niin musikaalin nimiroolin esittävä Laura Alajääski, kuin hänen miehensä Jannen tulkitseva Aaro Wichmann istuvat esittämiinsä rooleihin luontevasti. Erityisesti Alajääskessä on Maijan roolin vaativaa juurevuutta ja hänen tulkintansa on hyvin aidonoloinen ja uskottava. Molempien ääni soi laulukohtauksissa kauniisti ja puhtaasti.

Helsingin Kaupunginteatteri, Myrskyluodon Maija. Valokuva: Tapio Vanhatalo.

Antti Timonen suutari Pellen roolissa tuo näyttämölle riemua pääparin lapsille tarinoita laulavana satusetänä. Timosen taiturimainen tulkinta, vahva äänenkäyttö ja koreografian oivaltavuus tuovat piristävän tuulahduksen. Myös Marjut Toivonen Vallborgina, saaristoyhteisön kätilönä ja ruumiinpesijänä, onnistuu tulkitsemaan portinvartijan hahmoonsa vivahteikkaasti.

Teoksessa saariston arkisen aherruksen ohella vahvaksi teemaksi nousevat saaristolaisyhteisön vahva kristillinen usko, mutta myös vahva usko luonnon henkiin ja voimiin. Siirtymäriittien, kuten syntymä ja kuolema, merkityksellisyys nousee myös vahvana teemana korostamaan yhteisöllisyyttä.

Koreografian Myrskyluodon Maijaan on tehnyt Jyrki Karttunen. Teoksessa on toimivia ja energisiä kyläläisten kohtauksia, kuten vaikkapa silakkaa, silakkaa –joukkokohtaus, jonka koreografiassa on mukana Karttuselle tyypillistä lempeyttä. Liikekielen lempeyttä nähdään myös monissa luonnon henkien kohtauksissa, joissa tanssiryhmän liikekieli on unenomaista ja jopa jollakin tavalla lohdullista. Sitähän näyttämön tapahtumat välillä todella kaipaavat.

Teoksen ensimmäisen puoliajan loppupuolella lyhyet kohtaukset ja turhan monet kohtausten vaihdot saavat teoksen huohottamaa. Esityksen dramaturgia pirstaloituu ja pintaan nousee tunne turhan löysistä kohtauksista. Dramaturginen terävöittäminen olisi tehnyt teokselle hyvää ja muutamia kohtauksia olisi voinut jättää kokonaan pois.

Katariina Kirjavaisen lavastus on niukka, jos ei paikoin lähes minimalistinenkin. Se toimii teoksessa hyvin, luoden milloin Myrskyluodon karuutta ja toisaalta Maijan kotikylän Simskälan arkea ja juhlaa. Yhdessä musikaalin valosuunnittelun tehneen William Ileksen kanssa he onnistuvat hienosti luomaan näyttämölle meren sinisen välkkeen ja lokkien lennon. Suuren näyttämön syvyyttä ja pyörönäyttämöä hyödynnetään mainiosti kuvattaessa merta ja purjehdusta.

Kokonaisuudessaan Myrskyluodon Maija on musiikillisesti ja visuaalisesti näyttävä kokonaisuus, vaikka draama olisikin kaivannut terävöittämistä. Pääparin työskentely on vahvaa ja kantaa koko musikaalin läpi ja näin Myrskyluodon Maija tarjoaa katsojalleen vahvan teatterielämyksen.


Helsingin Kaupunginteatteri: Myrsyluodon Maija

Kantaesitys suurella näyttämöllä 24.8.2017 

Maija: Laura Alajääski
Janne: Aaro Wichmann

Muissa rooleissa esiintyvät mm. Anna-Maija Jalkanen, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Jukka Nylund, Sami Paasila, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Eero Saarinen, Antti Timonen, Marjut Toivanen, Leenamari Unho ja Mikko Vihma.
 

Dramatisointi: Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Ohjaus:Musiikki: Lasse  Mårtenson 
Musiikin sovitus: Arttu Takalo
Laulujen sanat: Maija Vilkkumaa 
Kapellimestari: Eeva Kontu
Koreografia: Jyrki Karttunen
Pukusuunnittelu: Riitta Anttonen-Palo
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Akke Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

maanantai 28. elokuuta 2017

Pakkomielle vie – milloin tulee pysähdys?


Himo on pakkomielteistä rimpuilua ja romahduksia, Vieroitusoireiden ja liian liikunnan tärinää. Riippuvuudesta toipuminen on paljasta ja rankkaa itsensä ja toisen ihmisen kohtaamista. Hanna Brotheruksen Himo vimmaistaa ja vereslihaistaa. Tekijäryhmä tuo näyttämölle riippuvuuden kaikissa olomuodoissaan. Nyky-yhteiskunnassa koukuttavat päihteet, työ, liikunta ja seksi. Syömishäiriöt yleistyvät.

Himo on esitys riippuvuuksista ja niistä toipumisesta. Se pohtii, mitä tulee pakkomielteen jälkeen. Mitä jää jäljelle? Vieroitusoireet? Onko toipuva addikti lopun elämäänsä riippuvainen? Pääseekö riippuvuudesta koskaan eroon?

Esitys on kiivas. Teoksen rytmi ja Brotheruksen koreografia vaihtelevat kiihkeästä seesteisempään. Erilaisia addiktioita ja toipumiskokemuksia nähdään sellaisella kiihkolla ja aitoudella esitettynä, että katsomossa haukkoo lähinnä henkeään. Teoksessa on ammattinäyttelijöiden ja Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden lisäksi mukana myös toipuvia addikteja. Tekijäryhmästä huokuu yhteen hitsautunut luottamus. Teoksen täytyy olla hyvin terapeuttinen kokemus tekijöilleen. Sitä se on katsojillekin.

Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa. Valokuva: Nico Backström.

Nykyinen länsimainen elämäntapa tarjoilee riippuvuuksia hopeatarjottimelta kaikille – jopa lapsille –  aikuisista puhumattakaan. Netti- ja kännykkäriippuvuus, ostosriippuvuus tai liikuntariippuvuus yleistyvät kovaa vauhtia.

Brotherus on tuonut teoksen koreografiaan aimo annoksen riippuvuuden liikekieltä. On romahduksia, rimpuilua, irti riistäytymistä ja kiinni pitämistä. Esitys ilmentää hyvin sen, miten addiktio välillä kiihdyttää ihmisen hurjaan vauhtiin ja välillä taas pysäyttää kuin seinään. Himossa ihan kirjaimellisestikin. Kansallisteatterin pieni näyttämö on paljas, näyttämön takaseinä rosoisen karu. Tätä paljautta ja karuutta löytyy esityksen koreografiastakin. Kuten yksi teoksessa kuultavista toipuvien addiktien voice-overeista asian ilmaisee, ”Sitä hyppää junaan Steissillä ja matka Pasilaan voi kestää kuukauden. Junasta ei pääse pois, mutta se pysäys tulee joku päivä” Koreografia iskee esittäjänsä kanveesiin ja saa heidät kohta taas könyämään ylös.

Koreografia ilmentää vivahteikkaasti riippuvaisen rimpuilua ja pystyyn yrittämistä, tavalliseen elämään kiinni kurkottamista. Sitä, kun omat jalat eivät kuitenkaan kanna. Tarvitaan apua ja muita ihmisiä. Brotherus onnistuu hyvin kuvaamaan aiheensa vahvan kehollisuuden. Myös sen, miten addiktiosta toipuva on hauras, paljas ja arka. On kohdattava oma riippuvuutensa, mutta ennen kaikkea on kohdattava toinen ihminen. Oli hän sitten läheinen tai terapeutti.

Esityksen koskettavinta antia on toisen ihmisen kohtaamisen herkkyys, jota Brotherus onnistuu tuomaan erityisesti teoksen loppupuolelle. Näyttämöllä nähtävissä kohtaamisissa ja halauksissa on lämpöä ja lujaa luottamusta.

Suurin osa erilaista riippuvuuksista ilmenee jollakin tavoin kehollisesti. Tämän Brotheruksen koreografia ja ohjaus löytävät. Koreografia ilmentää erilaisille riippuvuuksille tyypillistä pakkomielteisyyttä. Sitä, miten ne ajavat kaiken muun edelle. Hän on tuonut näyttämölle uskottavasti sen, miten addikti näkee päämääränään vain himonsa kohteen, muulla ei ole mitään merkitystä.

Himo on tärkeä puheenvuoro. Se kertoo kohtaamisen ja rakkauden voimasta. Siitä, että toipuminen on mahdollista ja toisaalta siitä, että riippuvuus vaanii kaikkia ja kaikkialla.


Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa.

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 27.8.2017

ESIINTYJÄT Saara Kotkaniemi, Joonas Saartamo, Samuli Rasinpuro, Mikko Itäsalo, Miko Kallio, Sofia Kotoulias, Jani Liskola, Nooa Kekoni, Jutta Järvinen, Veera Snellman, Janna Loukas, Oksana Lommi, Nenna Tyni, Sara Paasikoski, Elviira Kujala ja Asta Sveholm

KOREOGRAFIA JA OHJAUS Hanna Brotherus
MUSIIKKI Johannes Brotherus
DRAMATURGIA Marie Kajava
VALOSUUNNITTELU Ari Virem
PUKUSUUNNITTELU Lotta Karhuvaara
TUOTTAJAT Eeva Bergroth ja Nina Numminen

TUOTANTO Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa