keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tulisielu radikaali


Kansallisteatterin Canth — Kertomus uuden ajan ihmisistä nostaa esiin tuoreen aikalaiskuvan Minna Canthista. Ajan saatossa kehittynyt ja kelottunut henkilökuva tunnetusta kirjailijasta lentää voimalla romukoppaan. Vaikka näytelmä ei ensisijaisesti olekaan elämäkerrallinen, vaan lähestyy Canthin elämää pitkälti hänen teostensa ja niiden tematiikan kautta, avautuu kirjailijan henkilökuva katsojalle nyt tuoreena ja raikkaana.

Seppo Parkkisen käsikirjoitus nostaa pintaan uusia näkökulmia tuotteliaan kirjailijan elämästä, unohtamatta Canthin menestystä liikenaisena ja sitkeyttä seitsemän lapsen yksinhuoltajana. Näytelmä avaa kirjailijan elämän polkuja monelta suunnalta ja usean aikalaisen näkökulmasta.

Canth ymmärsi jo itse olevansa uuden ajan kynnyksellä. Hän oli lipunkantaja ja aikansa radikaali naisasia- ja työväenliikkeen alkuvaiheissa. Hänen näytelmänsä syntyivät realismin ja naturalismin tehdessä tuloaan sekä kirjallisuuteen että ajan näytelmäteksteihin. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelleen Canthin pohdinnat naisen asemasta, tasa-arvosta, kristitillisyydestä tai eutanasiasta ovat monilta osin yhtä ajankohtaisia nyt kuin tuolloin. On jopa hätkähdyttävää, miten ajankohtaisia ja yhä edelleen tärkeitä hänen 1800-luvun lopulla esiin nostamansa ajatukset ovat.

Käsikirjoitus tuo esiin Canthin yhteiskunnallisena vaikuttajana hänen näytelmiensä kautta. Ne ovat sekä vahvasti yhteiskunnallisia että syvästi psykologisia tutkielmia 1800-luvun naisten elämästä ja asemasta. Teos tekee näkyväksi Canthin sitkeän uurastuksen aikansa vaikuttajana ja näytelmäkirjailijana. Hän halusi olla mukana rakentamassa uutta aikaa ja olla yksi uuden, ensiaskeleitaan ottavan suomenkielisen teatterin pioneereista.

Kansallisteatterin tulkinta on rakenteeltaan kollaasimainen kudelma. Näyttämöllä nähdään usein simultaanisesti useampia tapahtumia ja teoksessa on rakenteellisesti hyödynnetty erityylisiä elementtejä. Canthin elämää nähdään välillä takaumina ja hänen keskeisistä näytelmistä nähdään lavalla katkelmia. Näyttämöllä päähenkilö kirjoittaa kiivaasti uutta näytelmätekstiään ja samaan aikaan näyttämöllä jo nähdään teoksesta katkelma.

Kansallisteatteri, Canth. Valokuva: Stefan Bremer.


Teoksessa on runsaasti elementtejä. Ensimmäisen puoliajan intensititeetti säilyy hyvin, ja Canthin elämä ja näytelmät rytmittyvät jouhevasti. Toinen puoliaika olisi kaivannut dramaturgista jäntevöittämistä ja tiivistämistä. Pietarissa tapahtuva Tsehovin Lokin loppukohtaus jää jo irralliseksi muusta tekstistä, vaikka tuokin esiin taiteilijoiden kohtaloa ja osaa yhteiskunnassa.

Kaisa Korhosen ohjaus yhdistelee taitavasti faktaa ja fiktiota. Canthin elämän ja suomenkielisen teatterin historiaa valotetaan useammasta suunnasta. Canth on myös sukellus Suomalaisen Teatterin — Kansallisteatterin edeltäjän — kiihkeisiin vaiheisiin 1800-luvun lopulla, joten teos kertoo myös Suomen teatterihistoriaa. Näytelmä esittelee aikaukauden teatterilaisten ajatuksia, tekemisiä ja ristiriitoja. Se pohtii teatteria johtaneiden Kaarlo (Jukka Puotila) ja Emilie Bergbomin toimintaa teatterin johdossa ja tuo näyttämölle niin aikansa näyttelijätähden Iida Ahlbergin (Kristiina Halttu) kuin traagisen kohtalon kokeneen näyttelijä, ohjaaja Niilo Salan (Jussi Lehtonen). Näkökulma Kaarlo Bergbomin ja Niilo Salan oletettuun suhteeseen on mielenkiintoinen.

Cécile Orblin tekee vakuuttavan nimiroolin. Hän onnistuu löytämään Minnan Canthin hahmoon sekä vahvuutta että herkyyttä. Hän rakentaa näyttämölle vahvan roolihenkilön, ja hänen näyttelijäntyössään on tyynettä ja selkeyttä, mutta yhtä lailla hän onnistuu löytämään Canthista myös palavasilmäisen radikaalin. Orblinin tulkinnasta välittyy, että hän on tehnyt taustatyönsä. Samaa paneutumista saatiin ihailla jo vuonna 2013 lähes saman tekijäjoukon toteuttamassa, Märtä Tikkasen elämästä kertoneessa Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmässä.

Kuten ohjaus, myös Kati Lukan lavastus rakentuu kollaasimaisesti, tuoden näyttämölle toisiaan täydentäviä elementtejä. Yhdessä Kalle Roppolan valosuunnittelun kanssa se jäsentää näytelmää sen liikkuessa eri ajoissa ja paikoissa. Teoksen näyttämö ja tapahtumat, kuten myös Canthin tekstit rakentuvat näin ikään kuin ajattomiksi. Roppolan valaistuksessa on häivähdys Kuopion Kanttilan kauppiastalon kesäpäivän aurinkoa ja teatterin sivunäyttämön hämärää.

Canth — Kertomus uuden ajan ihmisistä. 

Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016.


ROOLEISSA Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

KÄSIKIRJOITUS Seppo Parkkinen

OHJAUS Kaisa Korhonen

LAVASTUS Kati Lukka

PUKUSUUNNITTELU Pirjo Liiri-Majava

MUSIIKKI Hannu Kella

VALOSUUNNITTELU Kalle Ropponen

ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila

KOREOGRAFIA Marjo Kuusela

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen

OHJAAJAN ASSISTENTTI Elina Lajunen

tiistai 20. joulukuuta 2016

Poron peurahengen kirous


Valkoinen peura
alkaa lumoavalla peurojen tanssilla. On heti ensi metreiltä selvää, että katsoja on lähdössä maagiselle matkalle tundran maahan. Hanna Kirjavaisen käsikirjoittama ja ohjaama Valkoinen peura — uhririitti ikiroudalle on intensiivinen ja kiehtovuudessaan mukaansatempaava, ikiaikainen tarina. Tarina kertoo poron peurahengen tundran asukeille langettamasta kirouksesta ja siitä vapautumisesta uhririitin avulla. Teos yhdistelee nykytanssia, runoa ja teatteria. Näyttämöllä on paljon aineksia ja se vaatii katsojalta keskittymistä ja antautumista teokselle, ja jo kohta se kietookin katsojan pauloihinsa.

Kirjavaisen tulkinta ei nimestään huolimatta ole toisinto Erik Blombergin 1952 valmistuneesta kulttielokuvasta. Siinä missä Blombergin Valkoinen peura rakentuu kuvan ja musiikin varaan, nousevat Kirjavaisen teoksessa keskiöön runo ja tanssi. Kirjavaisen teos perustuu löyhästi tarinaltaan Blombergin klassikkoelokuvaan ja sitä nähdäänkin esityksessä piskuisesta TV-ruudusta.

Valkoinen peura on Kajaanin Kaupunginteatterin ja helsinkiläisen Routa Companyn yhteistuontanto ja se sai ensi-iltansa Kajaanissa lokakuussa 2016. Sitä esitetään myös helsinkiläisessä KokoTeatterissa joulukuussa 2016 ja Syktyvkarissa, Komin tasavalassa Venäjällä, tammikuussa 2017. Alun perin teoksessa piti olla mukana teatterintekijöitä Komin tasavallasta, mutta heidän mukaantulonsa peruuntui. Tämä on jollakin tavalla tietysti vaikuttanut myös lopputulokseen.

Runollisesti teos koostuu kahdeksasta laulusta, jotka ovat hypnoottisen hakkaavalla rytmillä esitettyjä, monotonisuudessaan mukaansatempaavia tarinoita. Laulut kertovat nykyversioina noidutun tytön ja komilaisen kyläyhteisön tarinaa. Mistään muusta kuin rahasta piittaamaton öljynporaus turmelee haurasta arktista ekosysteemiä ja alkuperäiskansan harjoittamaa perinteistä poronhoitoa.

Kyläisten kumisaappaat öljy tahrii, ilmassa leijuu ja ihoa ärsyttää ties mitä kemikaaleja. Kaiken yllä on hämmennys ja pelko tulevasta sekä suru elinpiirin tuhoutumisesta. Toisaalta hämmentää sekin, että öljy tuo mukanaan uuden elämänmuodon mukavuuksineen. Tundra on kuitenkin kirouttu ja saasteilla luontoa on loukattu syvästi. Etelän öljyinsinööri, joka suhtautuu kiroukseen kintaalla viitaten, joutuu itsekin lopulta sen uhriksi. Äitimaa omansa ottaa, ikirouta iäisin. Kun kyläyhteisö on jo muut keinot käyttänyt, turvaudutaan lopulta ikiaikaiseen peurarituaaliin henkien lepyttämiseksi ja luontosuhteen korjaamiseksi.

Kajaanin Kaupunginteatteri ja Routa Company: Valkoinen peura. Valokuva: Ia Samoil.


Kirjavaisen toteutus antaa äänen myös paikallisille asukkaille. Niille, jotka joutuvat sietämään asuinympäristössään öljynporauksen ja sen katastrofaaliset, korjaamattomat tuhot. Anna Nykyrin suunnittelemina videoprojisointeina näyttämöllä nähdään 2014 Pohjois-Komissa kuvattuja paikallisten asukkaiden haastattelua elämästään ja kokemastaan. Haastettelut ovat videolla mykkiä, mutta teoksen näyttelijät tulkitsevat niitä näyttämöllä eleytyen haastateltavien elämään ympäristötuhon keskellä.

Tekijäjoukko tuo lavalle vaikuttavan uhririitin, joka onnistuu yhdistämään liikeen runon kieleen, jossa on jotakin hyvin vetoavaa ja suomalaisia juuria tutisuttavaa ugrilaista lumoa.  Sari Palmgren, Kira Riikonen, Hanna Kirjavainen ja työryhmä ovat luoneet vahvan koreografian.  Teoksen liikekieli, nykytanssin ja fyysisen teatterin yhdistelemänä, on pakottoman oloista ja ilmeikästä. Se onnistuu myös liikeen keinoin kertomaan vakavaa tarinaa luonnon- ja asuinympäristöjemme tuhoutumisesta ja ihmiskunnan välinpitämättömyydesta sen kaiken edessä.

Ei esitys kuitenkaan mitenkään liian ryppyotsaisesti tähän suhtaudu, vaan siinä on mukana myös lempeyttä ja huumoria sekä aimo annos inhimillisyttä tärkeän sanoman kera.  Palmgren ja Riikonen onnistuvat tuomaan hahmoisinsa tundran kylän kansanhahmoina riipaisevaan lämpöä hämmennyksään kaiken edessä. Yksi teoksen vaikuttavampia osia on vangitsevasti toistuva runonlaulanta ja sen aikana näyttämöllä usein nähtävä näyttelijöiden horkkamainen värin. 

Kokonaisuus on vaikuttava. Valkoinen peura lumoaa katsojansa ja vielä kotimatkalla huomaa pohtivansa näkemäänsä ajatusten tapaillessa runon hakkavaa poljennoa. Toivottavasti teos saa vielä runsaasti lisäesityksiä.


Kajaanin Kaupunginteatteri — Routa Company: Valkoinen Peura — uhririitti ikiroudalle
Ensi-ilta 8.10.2016. Esitykset KokoTeatterissa Helsingissä 15.-17.12.2016

Ohjaus Hanna Kirjavainen (vier.)

Esiintyjät Marjut Maristo (vier.), Heikki Törmi ja Asko Vaarala Kajaanin Kaupunginteatterista sekä Sari Palmgren ja Kira Riikonen Routa Companysta

Koreografia työryhmä
Videosuunnittelu Anna Nykyri (vier.)
Skenografia Riitta Raunio
Äänisuunnittelu Miikka Ahlman
Valosuunnittelu Hanna Käyhkö
Tarpeisto Soile Savela ja Minna Hyvönen
Kampaukset Tarja Torniainen

tiistai 13. joulukuuta 2016

Kehon muisti


Kädenpuristus
Minä en tule mieleen, en vaikka yritän.
Kevyt hipaisu käsivarteen – onneksi olet yhä turvallisesti vierelläni.
Jämäkkä, kannustava taputus olkapäälle – kyllä tämä tästä
Kosketuksesta on tullut olemassaoloa jäsentävä.
Kosketus kokoaa kun muu alkaa tuntua oudolta ja vieraalta.

Elämä muuttuu koomiseksi, absurdiksi, riipaisevaksi

Ensin pienet asiat ja esineet. Missä? Mitkä?
Tuskaista ja vaikeaa. Ei jaksaisi taas tätä...
Mitä on elämänhallinta?
Kohta jo minuus murtuu, muuttuu persoona.
Murrunko minä?
Kosketus, silittäminen, läheisyys
Kehon muisti jää.Kädenpuristus

Teatteri Jurkka

Kati Outinen: Niin kauas kuin omat siivet kantaa


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Minäni koko on XL


Julkkis nimeltä XL haluaa tallentaa kaikki panonsa videolle. Kamerantoimittaja tekee hänen asunnostaan seksin julkisen näyttämön kylppäriä myöten. XL haluaa ennen kaikkea nähdä näillä videoilla itsensä.

Helsingin Ylioppilasteatterin XL koostuu löyhästi toisiinsa liittyvistä kohtauksista, jotka kuvaavat toisaalta erään julkkiksen kamerasekoiluja ja toisaalta luovat näyttämölle ajankuvaa muun muassa sosiaalisen median ja tosi-tv:n roolista arjessa. Näytelmän ovat käsikirjoittaneet Anna Estola ja Sirpa Riuttala. Riuttala on myös ohjannut teoksen.

Ylioppilasteatterin XL katsoo nykymaailman kännyn kameran läpi. Ajankuva alkaa olla yhteiskunnassa oma minä kännykkäkameran jatkuvassa kelmeässä valokeilassa. Mistä sosiaalisessa mediassa sitten puhutaan? Mitä kuvataan? Niin, itsestä puhutaan ja itseä kuvataan, vaikka sitten alkaisi jo vähitellen etoa koko touhu.

Tematiikaltaan teos on sukua reilu vuosi sitten Kansallisteatterissa nähdylle Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta -teokselle. Se käsittelee samantapaisesti ihmisen onnen ja vapauden haaveita ja edellytyksiä sekä henkilökohtaisen onnen pakkomielteistä tavoittelua. XL:n parissakin kohtauksessa ollaan ”kisailemassa” Pakko on Finland -ohjelmaformaatissa siitä, kenen pakkomielteen ovat ”parhaita”

Teos ei lähde arvottamaan some-maailman ilmiöitä sinänsä, vaan etsii enemmän vastauksia siihen, miten ihmiset kaiken edessä lopulta reagoivat. Vastauksia ei välttämättä juuri löydy, mutta havaintoja ajastamme teos näyttämölle tuo paljonkin. Kaikki tuntuvat toistavan somessakin samanlaisia kuvia ja kertomuksia itsestä, kuvittellen olevansa yksilöllisiä. Kuvaavaa on, että julkkis XL kuvittelee olevansa vapaa siinä vaiheessa, kun kaikki on paljastunut ja some-julkiseksi rakennettu minäkuva romahtaa ja tuhoutuu.

Ylioppilasteatteri, XL. Valokuva: Niko Hallikainen.


Riuttala on ohjannut energisen ja vahvaan fyysiseen ilmaisuun kykenevän näyttelijätiimin kanssa hykyhetkeä valottavan ja kuvaavan teoksen, joka tosin hieman kärsii kohtausten irrallisuudesta. Riuttala on onnistunut valamaan tänä syksynä teatteriin valittuihin nuoriin näyttelijöihin hienoa, vahvaa henkeä, joka näkyy luontevassa yhteistyössä heidän kesken. Näyttelijäryhmä elää lavalla tarkasti toisiaan kuunnellen. Välillä toki hieman pienemmällä intensiteetillä olisi voinut löytyä toisentyyppisiä nyansseja. Välillä taas huohottavan seksuaalisen kuvaston tuominen näyttämölle on perusteltua.

Niko Hallikaisen vähäeleinen lavastus ja Titus Torniaisen valosuunnittelu luovat Ylioppilasteatterin studionäyttämölle lähes mustan maailman, mikä sopii XL:n kännyllä valaistuun some-todellisuuteen hyvin. Mustavalkoisuuden maailma,  ei vain tietysti ole totta, vai onko? Kolmihenkisen bändin (Christopher Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola) musiikki soi esityksessä mainiosti sitä rytmittäen ja tunnelmia luoden.

XL kertoo tarinaa myös näyttämöllä nähtävien sukupolvesta, jolle some ja tosi-tv ovat kohta elämänmittaista arkea. Se on kuvaus tavoista toimia ja reagoida kaikeen siihen osana tavallista, arkista elämää. Tarvitseeko poseerata, jos kukaan ei katso?


XL Helsingin Ylioppilasteatteri
Kantaesitys 26.11.2016. Esityksiä 27.1.2017 asti.

Ohjaus: Sirpa Riuttala
Tekstit: Anna Estola, Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja: Ida Martela
Lavastus: Niko Hallikainen
Puvustus: Vita Edvards
Puvustusassistentti: Noora Hietanen
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Sävellys: Ilmo Korhonen, Christopher Helle, Sirpa Riuttala, Joonas Vainiola
Koreografiat: Ida Martela
Valokuvat: Niko Hallikainen
Grafiikat: Juha-Pekka Laurila
Ohjaajan assistentti: Saku Nurmiranta
Tuottaja: Heidi Yli-Yrjänäinen

Näyttämöllä: Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi, Senna Vodzogbe

Bändi: Christopher Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

maanantai 5. joulukuuta 2016

Nyt poika taistoon vapauden puolesta!


Ja demokratian! Ja kuluttamisen vapauden! Tuskin on parempaa teatteriesitystä Itsenäisyyspäivän aaton iltaan kuin Sotilaspoika. Suomessa itsenäisyyden juhlistamisessa tuntuvat aina olevat läsnä soditut sodat ja niistä tehdyt fiktiiviset teokset, keskeisimpänä Väinö Linnan Tuntematon sotilas. KOM-teatterissa vieraileva Dalton Trumbon romaaniin Johnny got his gun (1939) perustuva näytelmä Sotilaspoika on vereslihainen, hurja ja vaikuttava esitys. Ja siihen Tuntemattomaankin näyttämösovitus ottaa näkökulman.

Muistan nuorena lukiolaisena Trumbon romaanin lukukokemuksen olleen vaikuttava, ja totta vieköön, sitä on Essi Räisäsen sovittama ja ohjaama näyttämöversiokin. Se on sodan järjettömyyttä ja totaalista tuhoa kritisoiva, sodanvastaisuudessaan aina valitettavan ajankohtainen teos. Näytelmä on kantaesitetty keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa.

Teos on moniääninen monologi, jossa pääosassa ovat sotilaspojan ajatukset eletystä, koetusta ja ennen kaikkea sodan oikeutuksesta ja järjettömyydestä. Räisäsen ohjaus on tarkkaa ja osuvaa, mutta esitys nousee lentoon erityisesti Johannes Holopaisen ansiosta. Holopaisen näyttelijäntyö on fyysistä ja samaan aikaan herkän pienipiirteistä. Sairaalassa makaa kädetön, jalaton, kasvonsa ja siten kaikki muut aistit paitsi tuntoaistin menettänyt nuori mies, joka tajuaa pikku hiljaa tilansa äärimmäisyyden. Sotilaspoika kykenee viestimään ainoastaan hakkaamalla päällään Morsen aakkosia sairaalan sänkyyn.

Holopainen saa nuoren sotilaspojan rooliin koko kirjon sen vaatimia ilmaisun sävyjä. Holopaisen lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa, kun roolin tunnetilat vaihtelevat äärestä laitaan. Hän onnistuu tuomaan näyttämölle nuoren pojan tuskan, pelon ja muistojen takaumissa myös nuoren miehen elämän iloa. Hänen työnsä fyysisyys on häkellyttävän moni-ilmeistä.

Sotilaspojan onnistuneen äänisuunnittelun on tehnyt Pauli Riikonen. Hän on oivaltavasti ottanut taustaääniksi valtiojohtajien puheita sodan oikeutuksesta ja oman arvomaailman aseellisen puolustamisen pyhyydestä. Kuullan Hitleriä, Thatcheria Falklandin sodan ajoilta ja jopa Trumpin Make America Great Again -höpinöitä.

Sotilaspoika jättää voimautuneen olon. Siitäkin huolimatta, että on helppo kuvitella mykypäivän sotilaspoika makaamassa Aleppossa, putoavien pommien ulistessa ympärillä. Tai ehkä juuri siksi. Sotilaspoika on aina ajankohtainen, vahva ja väkevä manifesti sotaan vastaan.

Näin Sotilaspojan 5.12.2016 KOM-teatterin aulanäyttämöllä.

TEKSTI: Dalton Trumbo
SOVITUS JA OHJAUS: Essi Räisänen
SUOMENNOS: Pentti Saarikoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Pauli Riikonen

NÄYTTÄMÖLLÄ: Johannes Holopainen