perjantai 16. helmikuuta 2018

Sudenmorsian hehkuu tiiviinä ja tarkkanäköisenä


Teatteri Avoimissa Ovissa nähdään tiiviiksi elaboroitu ja ajatuksia herättelevä tulkinta suomalais-virolaisen Aino Kallaksen tunnetuimmasta romaanista Sudenmorsian (1928). Kallaksen teos on ajaton ja lumoava kertomus. Tarina vierauden kokemuksesta, kielletystä rakkaudesta ja kolmiodraamasta on tietysti yleismaailmallinen, mutta Kallaksen kertomus rakentuu myös paljolti hänelle tutun Hiidenmaan uskomuksista, historiasta ja myyteistä.

Heini Tolan dramatisointi ja tarkka ohjaus tiivistävät Sudenmorsiamesta esiin keskeisen. Tolan tulkinta klassikosta puristuu tiiviiksi avaten näin teoksen keskeisen sisällön kirkkaana katsojalle. Mikä on naisen itsemääräämisoikeus ja kuka sen saa määritellä? Miten kohdata ja kestää vierauden ja ulkopuolisuuden kokemus?

Sudenmorsian kertoo Aalosta (Maija Andersson), metsänvartija Priidikin (Sauli Suonpää) kauniista vaimosta. He rakastuvat ja alkavat elää arkeaan, mutta monotonien arki lamauttaa eikä Aalo voi vastustaa yön vapauttavaa kutsua. Diabolus Sylvarum, Metsän Henki muuttaa hänen ihmissudeksi. Metsästä Aalo löytää rakkauden ja luovuuden, koko elämänhalunsa.

Teatteri Avoimissa Ovissa nähtävä tulkinta on kielellisesti kiehtovaa kuultavaa. Vaikka tekstiä ei ole paljon, on se sitäkin väkevämpää ja vaikuttavampaa. Jo alkuteoksen kieli on omintakeista. Kallaksen romaani on runollinen, ikiaikainen kertomus ja tuon alkuperäisteoksen tunnelman Tolan ohjaus onnistuu siirtämään hienosti näyttämölle myös kielen tasolla.

Teatteri Avoimet Ovet, Sudenmorsian. Valokuva: Mitro Härkönen.

Sudenmorsian on Kallaksen teoksista varmasti myös omaelämäkerrallisin. Hänen omat ristiriitansa ja ulkopuolisuuden kokemukset taiteilijaelämän ja porvarillisen diplomaatinrouvan roolin välillä sekä monivuotinen suhde runoilija Eino Leinoon heijastuvat Sudenmorsiamen symboliikassa vahvasti. Mitä kaikkea taiteilijantyö ja inspiraation etsiminen yksilöltä vaativat ja miten vapautua luovuutta kahlitsevista ympäristön vaateista? Kenen ehdoilla oman elämän voi rakentaa?

Kuten Tolan ohjauksen, on Raisa Kilpeläisen toteuttaman lavastuksen ja valosuunnittelun estetiikka myös tiivistä, lähes minimalistista. Suvi Isotalon musiikki ja äänisuunnittelu ovat osa esitystä ja sen rakentamaa tunnelmaa. Sähkökitara ja koskettimet soivat teoksessa välillä uhmakkaina ja välillä myötäeläen, ikään kuin tulevaa ennakoiden.

Maija Anderssonin Aalo on ilmeikäs ja vahva tulkinta. Hän rakentaa roolihahmonsa varsin pelkistetylle ulkoiselle ilmaisulle ja saa näin sisäisen ajatuksen näkymään kirkkaana. Anderssonin näyttelijäntyö on tarkkaa ja hän löytää nyanssit hienopiirteisesti. Sauli Suonpää tulkitsee onnistuneesti Priidikin tuskan ja pettymyksen. Molemmat roolit rakentuvat näyttämölle myös vahvan fyysisen ilmaisun kautta.

Teatteri Avoimien Ovien Sudenmorsiamessa on jotakin hehkuvaa ja kiehtovaa. Sitä katselee välillä lähes lumoutuneena teoksen ristiriidoista ja onnistuneen tulkinnan tavasta lähestyä kaikkea tätä ratkaisematonta. Sudenmorsian elää ja soi näyttämöllä kiehtovasti.


Sudenmorsian – Teatteri Avoimet Ovet
Ensi-ilta 13.2.2018. Esityksiä 26.4.2018 asti.

Teksti: Aino Kallas
Dramaturgia ja ohjaus: Heini Tola
Lavastus ja valosuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
Musiikki: Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio: Jenni Nikolajeff

Rooleissa: Maija Andersson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Pakkovaltaan sopeutumattomat KokoTeatterissa


Helena Kallion käsikirjoittama ja ohjaama Tanssiva agitaattori on sukellus kahden kansalaisoikeustaistelijan ja anarkofeministin elämään. KokoTeatterissa nähtävä teos on täynnä aatteen paloa, mutta myös henkilökohtaista taistelua ja selviytymistä. Kallion teos kertoo kahden anarkistin, yhdysvaltalaisen Emma Goldmanin (1869-1940) ja ranskalaisen Louise Michelin (1830-1905) värikkäistä ja hurjista vaiheista. Keskiössä ovat heidän taistelusta naisten ja työväestön oikeuksien puolesta, vaatimukset naisten seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, ehkäisyn käytöstä ja vapaasta rakkaudesta.

Kallion käsikirjoitus ja ohjaus muodostavat kokonaisuuden, jossa teatteri, musiikki ja fyysinen ilmaisu yhdistyvät moni-ilmeiseksi, vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Teos, jonka päähenkilöt taistelevat peräänantamattomasti kahlitsevia ja repressiivisiä patriarkaalisia valtarakenteita vastaan, tekee vaikutuksen. Esitys on myös erittäin sivistävä. Itselleni päähenkilöt ja heidän tarinansa olivat vain etäisesti tuttuja. KokoTeatterin lämpiössä voi ennen esitystä tai väliajalla tutustua tietoiskuun näytelmän päähenkilöistä.

Tanssiva agitaattori -teoksen keskeisiksi teemoiksi nousevat vapaus ja naisten oikeudet. Nämä teemat ovat tietysti mitä ajankohtaisimpia vielä vuonna 2018 ja Kallion ohjaus nostaakin aiheet monella tapaa pintaa. Teos kirvoittaa mieliin yhtymäkohtia niin länsimaissa viime kuukausina levinneeseen ja kohuttuun #metoo-kampanjaan kuin maailmalla menossa oleviin konflikteihin, joissa vapaus ja usein juuri naisten ja lasten asema ovat uhattuna ensimmäisinä.

KokoTeatteri, Tanssiva agitaattori. Valokuva: Heidi Bergström.

Emma Goldmanin ja Louise Michelin elämästä ja toiminnasta ammentava Kallion käsikirjoitus on monipuolinen ja laaja. Näyttämölle tuodaan paljon asiaa naisten toiminnasta anarkistiliikkeessä ja heidän henkilökohtaisia elämänvaiheitaan. Näytelmän kohtaukset kuljettavat heidän tarinaansa ja poliittista toimintaansa läpi historian aina vankilatuomioita ja maastakarkotuksia myöten Vähempikin olisi ollut riittävästi, nyt esityksen loppua kohden alkaa tulla jo ähky. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt draamankaarellekin hyvää.

Anna Veijalainen ja Metsälintu Pahkinen tekevät vahvasti läsnä olevaa työtä. Veijalainen ja Pahkinen onnistuvat tuomaan Emman ja Louisen vaiheikkaat tarinat ja mukana tulevat vaikeudet, kolhut ja haasteet näyttämölle elämänmakuisesti. Mukana on ripaus akrobatiaa ja vahvaa fyysistä ilmaisua, mitä he tanssija-koreografeina ovat mainiosti osanneet hyödyntää roolihahmoja rakentaessaan. Parivaljakko tekee nimiroolien lisäksi koko joukon muitakin rooleja, muun muassa riemukkaat tuomarihahmot. Riitta Paakki pianossa kommentoi tarinaa lyhyin välirepliikein oivallisen musiikin lisäksi.

Aili Ojalon lavastussuunnittelu on niukka, mutta sitäkin toimivampi. Ainu Palmun videoprojisoinnit täydentävät ja taustoittavat näyttämön tapahtumia. Valokuvissa ja lyhyissä videoklipeissä näyttäytyvät niin päähenkilöt kuin aikakauden tapahtumat, mutta myös nykyhetki ja monet maailmalla paraikaa vellovat konfliktit. Mielenosoituksista ja mellakoista kertovia katukiviä ja pitkää katosta riippuvaa näyttävän punaista kangasta hyödynnetään esityksen eri kohtauksissa.

Tanssiva agitaattori -esitys henkii vahvaa aatetta, omistautumista ja peräänantamattomuutta. Se on kertomus ihmisistä, jotka ovat tehneet suuria henkilökohtaisia uhrauksia, mutta saavuttaneet jotain suurempaa. Esityksen yhteydessä KokoTeatterissa järjestetään myös keskustelutilaisuuksia ja taiteilijatapaamisia.


Tanssiva agitaattori – KokoTeatteri
Ensi-ilta 7.2.2018. Esityksiä 28.3.2018 asti.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Helena Kallio
Rooleissa: Anna Veijalainen ja Metsälintu Pahkinen
Pianossa: Riitta Paakki
Lavastus: Aili Ojalo
Puvut: Sanja Kangas
Valo- ja videosuunnittelu: Ainu Palmu
Grafiikat ja tuotannolliset tehtävät: Heidi Bergström
Valokuvaaja: Jaakko Vuorenmaa

maanantai 12. helmikuuta 2018

Yhtä aikaa hervoton ja koskettava Pasi Was Here Tampereen Työväen Teatterissa


Pasi Was Here Tampereen Työväen Teatterissa on naseva ja koskettava kuvaus lähiöiden lapsista. Milko Lehdon ohjaaama ja Veikko Nuutisen käsikirjoittama näytelmä kuvaa hienovireisellä ja elämänmakuisella huumorilla lasten ja nuorten kokemuksia ja tunteita 80- ja 90-lukujen Suomesta. Katsomossa nauretaan, itketään ja samaistutaan.

Nuutisen Pasi Was Here voitti parhaan uuden kotimaisen näytelmätekstin Lea-palkinnon tammikuussa 2018. Se kantaesitettiin KOM-teatterissa helmikuussa 2016 ja on helppo arvella, ettei nyt nähty tulkinta Tampereella jää viimeiseksi. Sen verran oivaltava käsikirjoitus on kuvatessaan taantuvien lähiöiden arkea ja eloa lasten ja nuorten näkökulmasta.

Teos löytää kosketuspintaa varmasti monen katsojan omasta tai heidän tuttaviensa elämästä. Huumori ja nauru vuorottelevat Lehdon tulkinnassa tummempien sävyjen kanssa ja tekevät siitä koskettavan ja huumorintäyteisen lähiöarjen kuvauksen. Super-Mario, joystickin vatkaukset, Bill Cosby Show ja Kuponkiuutisten pelkkään mustaan kalaverkkoon puetut naiset ja kaikki muu hervottoman hauska ajankuva tekevät tulkinnasta riemukkaan ja elämänmakuisen.

Näytelmässä on kaksi aikatasoa. Hemmo (Janne Kallioniemi) elää koulutetun nuoren hispterielämää Helsingin Punavuoren punaviherkuplassa. Hän alkaa kotipuolesta huonoja uutisia saatuaan muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Takaumat vievät hänet Savonlinnan Kellarpellon taantuvaan lähiöön. Paras lapsuudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen), lapsuus ja nuoruus kepposineen ja kolttosineen ovat äkkiä vahvasti läsnä näyttämöllä. Lehdon ohjaus tavoittaa myös lasten milloin nolot tai pelottavat vanhemmat, milloin taas vähintäänkin häiriintyneet oloiset ammattikasvattajat.

Tampereen Työväen Teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Kari Sunnari

Sekä Nuutisen teksti että Lehdon ohjaus ovat myös vahvan yhteiskunnallisia. Pasi Was Here nostaa esiin aikakauden lapsiin kohdistuneen henkisen ja fyysisen väkivallan ja sen uhan. Näytelmän kohtauksissa voi aistia menneinä vuosikymmeninä nyttemmin Pisa-ylistetyissä peruskouluissa ja päiväkodeissa vallinneen varsin tavallisen nöyryyttämisen kulttuurin. Pasi was Here antaa äänen suomalaisen koulumaailman synkemmälle puolelle. Teoksen Pasi on lahjakas ja mielikuvitusrikas poika, mutta koti- ja kouluolot eivät pysty tukemaan hänen kehitystään parhaalla mahdollisella tavalla. Pasin luovuus ja mielikuvitus nääntyvät ja tukahtuvat.

On nautinto seurata nelihenkisen näyttelijäjoukon yhteen hitsautunutta työtä näyttämöllä. Tuukka Huttunen onnistuu takomaan Pasin hahmoonsa yhtä lailla nuoren, seksuaalisuuteensa heräävän pojan herkkävireisyyden kuin kaiken energisen, lapsellisen ja luovan koltostelun. Huttusen näyttelijäntyö on tarkkaa ja roolihahmo piirtyy näyttämölle näennäisen vähin, mutta sitäkin ilmeikkäämmin elein.

Tommi Raitolehto saa sekä opettajan että lastentarhanopettaja Sinikka Pillukka Pallukka Pollukan hahmoihinsa jotakin lapsivihamielisen hyytävää. Janne Kallioniemen Hemmon häpeä ja nolous kummallisen ja liioitellun estottoman tutkijaäitinsä (Maija Lang) edessä on käsin kosketeltavaa. Langin fantasiatulkinta 80-luvun pornostara Sarah Youngista joka läven vempeleineen on hilpeä.

Teppo Järvisen lavastuksen päiväkoti, Hemmon koti ja Pasin kodin pannuhuone rakentuvat näyttämölle tarkoin kuvin. Lavastus on sopivan niukka ja jättää näin tilaa näyttelijäntyölle. Näyttämöllä ei ole mitään turhaa ja näin lavastus mahdollistaa nopeatkin vaihdot paikkojen ja aikojenkin välillä. Silti Järvinen on toteuttanut lavastuksen ilmeikkäästi ja 80-luku henkii sopivan reippaasti esineissä kuten taidokkaasti käytetyssä elmukelmussa. Ilmeikäs ja hervoton on myös Paula Variksen kasaripuvustus. Epookkia teokseen luovat myös Sari Raution johdolla toteutetut kampaukset ja peruukit.

Tampereen Työväen Teatterin Pasi Was Here on aikamatka, joka nostaa pintaan muistoja lapsuudesta. Teatterikokemus, jota muistelee välillä hymyssä suin, välillä vakavampia pohdiskellen. Ainakin minulle se on merkki hyvästä teatteriesityksestä.

Tampereen Työväen Teatteri – Pasi Was Here
Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.1.2018

Rooleissa: Tuukka Huttunen (Pasi), Janne Kallioniemi (Hemmo), Maija Lang (mm. Turnajaiskeppi, Hemmon äiti, Sarah Young), Tommi Raitolehto (mm. Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka, Laktoosilerssi, Opettaja, Pasin isä)

Käsikirjoitus: Veikko Nuutinen
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu: Paula Varis
Valosuunnittelu: Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

I Would Prefer Not To – Milja Sarkolan vähäeleisen tyylikäs tulkinta Svenska Teaternissa

Toisiaan tietää jo alusta alkaen istuvansa hyvän esityksen äärellä. Svenska Teaternin I Would Prefer Not To synnyttää tuon varman tietoisuuden ja Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama teos koukuttaa heti mukaansa. Tulkinnan rytmi, intensiteetti ja erilaisuus saavat katsojan seuraamaan näyttämön tapahtumia herkeämättä.

Sarkolan teos on monikerroksinen ja älykäs – yhtä aikaa sopivan arvoituksellinen ja hauska. Kaikki vieläpä tiivistettynä tuntiin ja varttiin. I Would Prefer Not To herättää katsojan pohtimaan ja löytämään teoksesta monia tulkintoja ja selityksiä. Sarkolan vapaasti Herman Melvillen novelliin, Bartleby – The Scrivener, pohjaava käsikirjoitus elää myös kielellisesti rikkaana.

Bartleby (Joanna Haartti) aloittaa uutena kirjurina lakitoimistossa. Pomo ja pari työkaveria (Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg) vaikuttavat mukavilta. Hän ja muut työntekijät kopioivat ja tarkastavat työkseen oikeuden pöytäkirjoja ja päätöksiä. Bartleby osoittautuu ahkeraksi puurtajaksi. Mutta vain parin ensimmäisen päivän ajan. Sen jälkeen hän alkaa vastata pomonsa pyyntöihin aina samoin, ”I would prefer not to…”, ja kieltäytyy tekemästä hänelle annettuja tehtäviä. Tämä ajaa vähitellen sekä työtoverit että pomon hulluuden partaalle. Päähenkilö käyttäytyy oudosti ja tyrmistyttää ympäristöään.

Sarkola on tehnyt toimivan ohjauksellisen ratkaisun siinä, miten pomoa ja muita kahta työntekijää esittävät näyttelijät vaihtava rooleja näytelmän aikana. Pomo haluaa päästä eroon Bartlebystä, mutta toisaalta hän lopulta pyytää tätä jopa luokseen asumaan. Myös asiakirjojen rutiininomainen kopioiminen on näyttämöllistetty elävästi sekä toimintana että tekstin äänimaailman puolesta. Toisiaan seuraavat samanlaiset työpäivät näkyvät tulkinnan rytmissä raikkaina siirtyminä niin valosuunnittelun (Tom Laurmaa) kuin näyttelijöiden fyysisten näyttämöltä poistumisten ja sisääntulojen kautta.

Svenska Teatern, I Would Prefer Not To. Valokuva: Cata Portin.

Melvillen kulttimaineen saavuttanut teos on yksi arvoituksellisimmista ihmismielen kuvauksista. Miten ja miksi Bartlebyn vastaa niin kuin vastaa. Onko hän masentunut, lamaantunut vai hullu? Miksi hän ei halua mitään? Eivätkö kaikki kuitenkin halua aina lopulta edes jotakin? Siihenhän länsimainen maailma ja kulutusyhteiskunta perustuivat jo Melvillen ajan Yhdysvalloissa. Mitä kertovat muiden reaktiot, sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset heistä itsestään? Bartlebyn pomon käytös alkaa näyttää vähintään yhtä kummalta ja hän päätyy varsin äärimmäisiin ratkaisuisin yrittäessään saada päähenkilön sekä pois toimistostaan että kotiinsa.

Bartlebyn erilaisuus verrattuna muihin työyhteisön jäseniin korostuu Sarkolan ohjauksessa ja Joanna Haarttin näyttelijäntyössä. Haartti rakentaa hahmonsa vähäeleisesti, katsoen paljolti yleisöä. Hän onnistuu luomaan ilmeillään ja kehollaan vaikutelman mieleltään ja ajatuksiltaan hyvin erilaisesta ja omintakeisesti ajattelevasta henkilöstä. Hän on kieltä ja sanaparsiaan myöten omituinen ja ympäristölleen käsittämätön, monella tapaa häiritsevä.

Työpaikka ja oikeastaan koko ympäröivä maailma on Bartlebyn häkki, maailma jossa hän on outo ja johon hän ei kuulu. Teoksen lavastuksen ja pukusuunnittelun toteuttanut Kaisa Rasila tuo näyttämölle vähäeleisen yksinkertaisen toimistohäkin. Häkki avautuu ainoastaan lopussa, kun Bartyleby on vihdoin paikassa, jossa hän voi lopettaa kaiken haluamisen ja tekemisen. Siellä hän myös saavuttaa pian sen tilan, jossa ei enää tarvitse haluta tai tehdä mitään.


Svenska Teatern – I Would Prefer Not To
Ensi-ilta Amos-näyttämöllä 24.1.2018

Rooleissa: Joanna Haartti, Hellen Willberg, Patrick Henriksen ja Simon Häger
Käsikirjoitus ja ohjaus: Milja Sarkola
Dramaturgi: Christoffer Mellgren
Lavastus ja pukusuunnittelu: Kaisa Rasila
Maskeeraus ja hiukset: Sari Eskola
Äänisuunnittelu: Andreas Lönnquist
Valosuunnittelu: Tom Laurmaa

perjantai 12. tammikuuta 2018

Masennus – mitä se on? Pitääkö sille olla joku syy?


Masennus on vaikea aihe teatteriesitykselle. Vai onko se kuitenkin helppo? Se on teemana ajankohtainen ja monia koskettava. Sitä voi käsitellä hyvin monesta eri näkökulmasta. Se venyy amebamaisesti moneen suuntaan tarjoten tekijöilleen tarttumapintaa niin yksilökokemusten tasolta kuin laajemmin yhteiskunnallisena ilmiönä.

Teatteri Takomon uutuusteos, Hanna Rytin käsikirjoittama ja ohjaama Aina on joku syy – kuvia masennuksesta tutkii aikamme kansantautia. Mitä kaikkea masennus oikein on? Miltä se tuntuu masentuneesta itsestään? Miltä se näyttää ja mitä kaikkea se saa aikaan?

Masennus taiteen aiheena on sikäli hankala, että sen käsittely voi johtaa helposti aiheen banalisoitumiseen. Masennuksesta toipuneiden selviytymistarinat, niin tärkeitä kuin ovatkin, kertovat aiheesta yleensä aina vasta kun itse masennus on jo jollakin tavalla selätetty. Miten tarttua teatterin lavalla itse lamauttavan mustaan masennukseen ja miten rakentaa siitä esitys, joka ei tunnu loppuun kalutulta ja ulkokohtaiselta? Lisäksi toivottavaa olisi, etteivät esityksen katsojat olisi vakavan aiheen äärellä ja esitykseen jälkeen totaalisen lamaantuneita kaikesta näkemästään.

Hanna Ryti ja koko Aina on joku syy -esityksen työryhmä lähtee kohtaamaan aiheensa rohkeasti. Toisaalta esitys karkaa aiheensa tavoin loogisuudelta ja pakenee jäsentynyttä otetta, mutta tarjoaa toisaalta aiheestaan monipuolisen, koskettavan ja sopivan karnevalistisenkin kuvauksen. Lopputuloksena on jäsennelty kokonaisuus. Huumoria unohtamatta.

Ryti on hyödyntänyt käsikirjoituksessaan sekä laajaa kirjallista taustamateriaalia että masennuspotilaiden omakohtaisia kokemuksia. Tämä monipuolisuus näkyy ja tuntuu esityksessä rikkautena, jolla aihetta onnistutaan lähestymään riittävän useasta suunnasta ja näin katsomiskokemukseen kutoutuu merkityksellinen ja tosi.

Aina on joku syy nostaa esiin masennuksen synkimmät ja tuskaisimmat sävyt, mutta sen ote on samalla koko ajan empaattinen. Teos on koskettava ja tekstissään Ryti kaivaa onnistuneesti esille masennuksen syitä, häpeää ja arvottomuuden kokemusta. Masennus mielen sairautena ilmenee myös vahvasti kehollisena kokemuksena ja tämän puolen teos onnistuu myös koskettavasti nostamaan esiin.

Rytin käsikirjoitus tuo näyttämölle masentuneen kokemukset ympäristöstään ja tilastaan. Teos on parhaimmillaan kuvatessaan, miltä masennus voikaan tuntua. Se nostaa toki esiin masennuksen yhteiskunnallisempiakin puolia; sen ilmenemistä symbioosissa potilaan ympäristöön tai sosiaalisen median menestymishybriksen sairastuttavaa vaikutusta. Kovin syvälle se ei lähde pohtimaan niitä rakenteellisia ongelmia, jotka masennusta synnyttävät eikä se problematisoi esimerkiksi nykyisiä masennuksen käypähoitosuosituksia.

Ohjauksellisesti Ryti ja teoksen koreografian tehneet Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen hyödyntävät vahvaa fyysistä ilmaisua muuan muassa kohtauksessa, jossa sisäelimet kampailevat masentuneen kehossa. Aivojen limbisen järjestelmän mantelitumake (Kaisa Niemi) ja Annika Aapalahden esittämät neokorteksi ja peräsuolilima ottavat mittaa masentuneen kehossa.

Teatteri Takomo, Aina on joku syy. Valokua: Matti Snellman.

Koreografia ja vahva fyysinen ilmaisu toimivat vahvasti pitkin esitystä useammissa kohtauksissa ja ruumiillistavat masennuksen kokemusta. Herkimmillään ollaan masentuneen ja lamaantuneen ihmisen kohdatessa toisen ihmiseen lähellään ilman vaatimuksia tai odotuksia – pelkkä kosketus riittää.

Tuija Minkkisen esittämä asiantuntija luettelee kliinisesti masennukset syyt ja pudottelee viileästi diagnoosit, epikriisit ja lääkitykset sekä iskee päälle vielä leiman masentuneen otsaan. Minkkisen asiantuntijan viileä asiallisuus jäsentää kokemukseen ja tunteeseen pohjaavaa esitystä tuoden sen rytmiin suvantoja, jotka rauhoittavat katsomiskokemusta.

Niina Hosiasluoma ihmisenä luo todentuntuisen kuvan siitä, miltä masentuneesta voikaan tuntua. Hän saa hahmoonsa kaiken sen epätoivon ja ahdistuksen, jonka vakavasta masennuksesta kärsivä joutuu kohtaamaan sekä omassa mielessään että kanssaihmisten kommenteissa ja ajatuksissa. Hosiasluoman roolihahmon ymmärrys ja armo itseä kohtaan sekä kyky löytää elämä sairautensa kanssa tuovat näytelmän loppuun sen kaipaaman nosteen.

Tomi Flycktin lavastus ja projisoinnit sekä Riikka Karjalaisen valosuunnittelu tuovat teokseen pimeyden ja valon, valkoisen ja mustan. Mustan näyttämön valkoiset säkkituolit, lakanaläjät sekä varjokuvien ja videoprojisointien leikki luovat ilmeikkään tarkan näyttämökuvan. Näyttämön poikki viritetyllä kankaalla mielen mustat demonit ja ugrilaiset itkijänaiset loihtivat varjoina esiin ikään kuin sielun näkymättömän puolen. Puolen, joka heijastuu vahvasti masentuneen arkiseen olemiseen.

Aina on joku syy onnistuu jättämään katsojaan vahvan jäljen. Se käsittelee masennusta riittävän lempeästi ja sopivan huumorin keinoin niin, että katsomiskokemus on miellyttävä. Intensiivinen teos on myös voimaannuttava ja terapeuttinen kokemus masennuksesta toipuville ja heidän omaisilleen.

Teatteri Takomo: Aina on joku syy
Ensi-ilta 10.1.2018

Teksti ja ohjaus: Hanna Ryti
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Skenografia ja videosuunnittelu: Tomi Flyckt
Äänisuunnittelu: Ville Leppilahti
Koreografia: Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen

Näyttämöllä: Annika Aapalahti, Niina Hosiasluoma, Tuija Minkkinen, Kaisa Niemi, Kalle Pulkkinen

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kun järki ei enää riitä – onko ympäristötuhon äärellä toivoa?


Ihmisen vaikutus ympäristöönsä, saastuminen ja ilmastonmuutos ovat aikamme keskeisimpiä ja samalla vaikeimmin ratkaistavia ongelmia. Aihepiirin käsitteleminen kaiken kattavasti ja tyhjentävästi tuntuu lähes mahdottomalta. Toinen Ylioppilasteatterin uusista taiteellisista vastaavista, Hannes Mikkelsson on yhdessä työryhmänsä kanssa tarttunut vaikean ja kunniahimoiseen aiheeseen.

Hyvä niin, sillä näyttämöillä ei ole nähty liikaa aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Samaa aihepiiriä on viimeksi käsitellyt Tommi Kainulaisen ohjaus Eikä kukaan meitä enää etsi Teatteria Siperiassa keväällä 2017. Sisarukset Anni ja Hannes Mikkelsson luotsaavat nyt Ylioppilasteatteria. He ovat jo aiemmin käsitelleet ympäristöaiheisia teemoja perustamassaan Meriteatterissa.

Mikkelssonin ohjaus Järkeni ei riitä kysyy ja ihmettelee. Tekijät eivät yritä rakentaa esityksestä kaiken kattavaa vastausta valtaviin ongelmiin, vaan välittävät katsojille työryhmän vaikutelmia, kokemuksia ja ajatuksia aiheesta.

Ensimmäinen puoliaika alkaa kysymällä, haluaako ja kykeneekö edes enää olemaan ihminen kaiken ympäristön tuhoutumisen keskellä. Kun ihmiskunta hukuttaa luonnon, maapallon meret ja siinä samalla itsensä muovijätteeseen. Teoksen alkupuoli saa lähes dystopian piirteitä, niin hurjia sävyjä muovisaasteen keskeltä ilmestyvät yksilöt ja heidän mietteensä ympäristön tuhoutumisesta nostavat esiin. Yhteiskunnassa puheita ja jopa osaamista ongelmien ratkaisuun olisi, mutta käytännön teot huutavat poissaolollaan.

Yksilön ja pienempien yhteisöjen tasolla ympäristön tila ja ilmastonmuutos toki otetaan vakavasti, mutta arkipäivän tekojen ja arvojen välillä on usein ristiriita. Ristiriita, joka kumpuaa osaltaan myös yksilön arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden valinnoille asettamasta ristiriidasta.

Esityksen toinen puoli haluaa löytää ratkaisuja. Kuvitellaan tulevaisuutta ja yhteisöllistä vastuuta maailmantilasta. Lähestytään jo utopiaakin, vaikka toisaalta löydetään ratkaisumahdollisuuksia yhteisöllisyyden voimasta. Näyttelijäjoukko lavalla pohtii, mitä voisimme oppia luonnosta ja sen suojelusta niin eläimiltä kuin menneiltä sukupolvilta.

Yllättävän lähellä menneisyydessä on aika, jolloin kaikkia kulutushyödykkeitämme ei pakattu muoviin. Aika, jolloin lähellä tuotettu ruoka ostettiin lähikaupasta pakkaamattomana irtotavarana Helsingissäkin ja jolloin kulutus ei aiheuttanut valtavaa hiilijalanjälkeä ja loputonta jätevuorta.

Ylioppilasteatteri, Järkeni ei riitä. Valokuva: Veera Konsti.

Järkeni ei riitä
-teoksen dramaturgia on kollaasimainen, mikä on osaltaan tulosta teoksen toteuttamistavasta ja työryhmän harjoitusprosessista. Tekijäryhmä on voinut tuoda omakohtaisuuttaan lavalle työpajamuotoisessa prosessissa. Välillä se näkyy kohtausten irrallisuutena, mutta toisaalta Mikkelsson onnistuu ohjauksellaan kutomaan kohtaukset ajatusta eteenpäin kuljettaviksi ja toisiaan täydentäviksi kommenteiksi.

Mimma Tuomisalon lavastus on vaikuttava. Muoviroskan määrä ahdistaa. Se nostaa katsojan tajuntaan niin valtamerten tilan kuin kaikenlaisen muovisaasteen ja mikromuovin määrän merissä. Toisaalta Veera Konstin puvustus luo muovista näyttävän outoja asuja ja tuo teoksen alkupuoleen osaltaan ympäristötuhon tuskaa. Tuomisalon lavastus rakentaa toisen puoliajan intiimiä ja yhteisöllistä tunnelmaa. Näyttelijät pystyttävät vaalean teltan, jonka suojissa voidaan pohtia ympäristön kannalta parempaa tulevaisuutta.

Valosuunnittelun tehnyt Valtteri Halonen tuo Ylioppilasteatterin studioon niin muovikaatopaikan uhkaavaa ja tummaa hämärää kuin toivon intiimiä valoa ikiaikaisen teltan sisään. Halosen taidokasta ja rauhallista valosuunnittelua on nähty Ylioppilasteatterissa aiemmin muun muassa Kukin-teoksessa vuonna 2015.

Ylioppilasteatterin uudet jäsenet pääsevät näyttämään osaamistaan Mikkelssonin Järkeni ei riitä -esityksessä niin fyysisen ilmaisun, liikekielen kuin puheen ja äänenkäytön kautta. Kokemuksia ympäristöstä ja metsästä tulkitaan myös laulun avulla. Näyttelijäryhmän ilmaisun monipuolisuus tekee vaikutuksen. Heistä pystyy aistimaan yhteisöllisen ja kokeilevan työtavan tuoman yhteen hitsautuneisuuden, jossa kaikilla on riittävästi tilaa ilmaisulleen.

Järkeni ei riitä on äärimmäisen tärkeä ja puhutteleva esitys. Vastauksia se ei tuputa tai yritä pakottaa. Sitäkin enemmän katsoja jää miettimään maapallon ja ympäristön uhkakuvia ja mahdollisuuksia. Tulevaisuutta ja ratkaisujen avaimia.

Hannes Mikkelsson ja työryhmä: Järkeni ei riitä
Ensi-ilta Ylioppilasteatterin studiossa 25.11.2017. 


Ohjaus: Hannes Mikkelsson
Apulaisohjaus: Milka Rasimus
Tekstimateriaalit ja dramaturgia: Leena Kuusisto, Kaisa Lundán ja työryhmä
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Äänisuunnittelu: Vili Pääkkö
Lavastus: Mimma Tuomisalo
Puvustus: Veera Konsti
Maskien suunnittelu: Nea Kujala
Tuotanto ja markkinointi: Deniz Kaya

Näyttämöllä: Sami Harjula, Mona Huczkowski, Ksenia Lelouch, Paula Markkanen, Teemu Nieminen, Heikki Nousiainen, Jasir Osman, Kaisla Puura, Inkeri Raittila ja Saga Sormunen.