Intohimoa, uskottomuutta ja silkkaa vihaa

Jutun loppu on Graham Greenen vuonna 1951 kirjoittama, osin omaelämäkerrallinen romaani. KokoTeatterin dramatisointi on teoksen suomenkielinen kantaesitys ja Anna Veijalaisen ohjaus osa KokoTeatterin 20-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoa. KokoTeatterin näyttämöllä nähdään perinteinen tulkinta intohimosta, uskottomuudesta ja raastavan tuhoavasta mustasukkaisuudesta.

Tarinan naispäähenkilö Sara (Miina Turunen) on naimisissa. Hän on lähes pakkomielteinen oman uskonsa ja katolilaisuutensa kanssa. Eletään toisen maailmansodan aikaa Lontoossa. Jutun loppu on kertomus kolmiodraamasta, jossa Sara löytää itsensä suhteesta aviomiehensä ystävän kanssa. Suhde päättyy, mutta miksi? Osin takautumina etenevä kertomus paljastaa katsojalle kaiken vähä vähältä.

Veijalaisen tulkinta on ennen kaikkea kertomus raastavasta mustasukkaisuudesta. Saran rakastaja Bendrix (Konsta Mäkelä) riutuu tuskaisessa olotilassaan. Yllätyin teosta katsoessani, ettei mieleeni ollut jäänyt alkuperäisteoksen vahva uskonnollisuus ja Saran vahva katolilaisuus. Uskonnollisuuskin on osa Greenen omaa tarinaa. Hän itse kääntyi katolilaiseksi 1920-luvulla. Molempien näytelmän päähenkilöiden suhde uskoon sävyttää Veijalaisen ohjausta vahvasti.

Sekä Turusen että Mäkelän työskentely näyttämöllä löytää nyansseja sekä kiihkeistä rakastelu- että riitelykohtauksista. Esityksen loppua kohti molempien näyttelijäntyö tiivistyy vielä asteen intensiivisemmäksi. Patoutumien ja kulissien murtuessa sekä Turunen että Mäkelä ovat parhaimmillaan. Turunen tuskaisena naisena, jonka elämä pirstaloituu. Mäkelä uskonsa menettäneenä ja mustasukkaisena, itseään halveksivana miehenä, joka lopulta suorastaan tihkuu vihaa. Mäkelä saa pettyneen ja jopa mieleltään nyrjähtäneen oloiseen Bendrixin rooliin aimo annoksen intensiivistä, sysimustaa katkeruutta.

Lavastaja Minna Walleniuksen luomassa näyttämökuvassa sota-ajan Lontoon on sumuinen ja perinteinen. Hän on tuonut näyttämölle peribrittiläisen porvariskodin sisustuksen; perinteiset matot, muhkeat nojatuolit ja huonekasvit. Rekvisiitta, kuten esimerkiksi sherrykarahvi, bakeliittipuhelimet ja kirjoituskone täydentävät epookkia. Samoin Senja Kankaan suunnittelema puvustus istuu ajankuvaan hyvin.

KokoTeatteri, Jutun loppu. Valokuva: Anna Aalto.

Näytelmän musiikki soi tapahtuminen mukana milloin kiihkeästi milloin haikeasti. Musiikin on säveltänyt ja orkesteria johtaa Timo Hirvonen. Musiikki sopii teokseen ja nousee katsojakokemuksessa paikoin etusijalle vaipuen kuitenkin kohta taas sopivasti taustalle. Jazz-henkinen, ajankuvaan istuva musiikki tuo paikoin elokuvamaisenkin vivahteen näyttämötulkintaan. Hirvosen musiikki myös pitkälti kannattelee koko teosta eteen päin.

Anna Veijalainen on tehnyt teoksesta hyvin perinteisen tulkinnan, joka luottaa Greenen tekstiin ja näyttämökuvan epookkiin. Se tukeutuu puhedraaman voimaan ja tekstin puhuttelevuuteen. Luottaako se siihen liikaa ja liiankin perinteisin keinoin ja näin etäännyttää katsojan?

Ohjaus olisi kaivannut riskinottoa ja uusien näkökulmien etsiminen teokseen olisi tehnyt siitä elävämmän ja puhuttelevamman. Nyt Jutun loppu jää hyvin tehdyksi toisinnokseksi alkuperäisromaanista. Jäin kaipaamaan ohjaukselta uutta ja näkemyksellisempää otetta teokseen ja sen aihepiiriin. Tällaisena se jättää valitettavasti nykykatsojan kylmäksi päähenkilöidensä tarinan dramaattisuudestaan huolimatta.

KokoTeatteri – Graham Green: Jutun loppu
Suomenkielinen kantaesitys 20.9.2017

Dramatisointi ja ohjaus: Anna Veijalainen
Rooleissa: Miina Turunen ja Konsta Mäkelä
Sävellys ja orkesterin johto: Timo Hirvonen
Muusikot: Arttu Takalo, Timo Hirvonen ja Jussi Lehtonen
Lavastus: Minna Wallenius
Valo- ja videosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Pukusuunnittelu: Sanja Kangas
Äänitehosteet: Pirkko Tiitinen